Babylonian virtojen varsilla,
siellä me istuimme ja itkimme,
kun muistelimme Siionia.
Rantapajuihin, keskellä maata,
me ripustimme soittimemme,
sillä siellä vangitsijamme halusivat meidän laulavan,
ne, jotka veivät meidät pois, vaativat meitä
laulamaan:
”Laulakaa meille Siionin lauluja!”
Kuinka voisimme laulaa
Herran laulua vieraalla maalla?
Jerusalem, jos sinut unohdan,
unohtukoon oikea käteni!
Tarttukoon kieleni kitalakeen,
ellen sinua muista,
ellen Jerusalemia pidä ylimpänä ilonani!
Muista, Herra, Edomin poikia,
muista Jerusalemin päivää,
kun he sanoivat: ”Repikää, repikää se maan tasalle!”
Tytär Babylon, sinä kurja!
Oikein tekee se, joka sinulle kostaa
sen, minkä meille teit.
Oikein tekee se,
joka tarttuu lapsiisi
ja lyö ne murskaksi kallioon!
Tämä psalmi veisataan suuren paaston valmistusviikkojen aamupalveluksissa. Se on muistuttamassa meitä samasta asiasta kuin viikon päästä koittavan sovintosunnuntain evankeliumijakso: olemme maanpaossa paratiisista. Tuo paratiisi on se Siion, jota meidän tulee kaivata ja ikävöidä. Siksi suuren paaston ehtoopalveluksissa luetaan myös Genesis, joka kertoo meille paratiisista ja syntiinlankeemuksesta.
Tämän maailman maanpakolaisuudessa vangitsijamme – synti, himot, oma itsekkyytemme, pahat henget – haluavat meidän laulavan Herran lauluja. Soittimilla säestettiin riemulauluja, mutta emme voi ylistää näillä ilon sävelillä tämän maailman turmelevaa kadotusta. Siksi olemme panneet ne syrjään ja sen sijaan veisaamme itkuvirsiä. Pidämme mielessämme ikuisen Jerusalemin ja murehdimme eroamme siitä.
Kotimme on paratiisissa, ja tämän odotuksen tulee olla koko elämämme keskipiste. Jerusalemin muistaminen tarkoittaa Jumalan pitämistä lakkaamatta silmiemme edessä, mielessämme, sydämessämme. Jos emme tee näin, olemme halvaantuneita ja mykkiä: olemme täysin toimintakyvyttömiä hengellisesti.
Kun muistamme Jumalaa ja Jerusalemia, annamme Herralle vallan muistaa Edomin poikia. Heprean kielen sana ”edom” tarkoittaa punaista, minkä kirkkoisät tulkitsivat synnin hekumaksi. Edomin pojat tarkoittavat siis synnin mätiä hedelmiä, jotka Jumala murskaa pelastaakseen meidät Jerusalemiin kantamaan Hänelle suloisia hyveen hedelmiä.
Sama tulkinta jatkuu myös psalmin viimeisissä jakeissa, jotka saattavat kuulostaa sellaisinaan luettuina rajuilta. Niihin piiloutuu kuitenkin hengellinen syvyys, jonka kirkkoisät ovat meille avanneet ja joka oikeastaan on koko psalmin avain. Jakeissa viitataan synnit luoviin himoihin ja ajatuksiin, jotka puolestaan herättävät himoja. Ortodoksisen askeettisen perinteen mukaan meidän on synti tuhotaksemme nujerrettava himot ja niiden takana olevat ajatukset. Siksi abba Dorotheos Gazalainen kertoo näistä jakeista:
”Babylonilla profeetta tarkoittaa sanan alkujuuren mukaan sekasortoa ja Babylonin tyttärellä vihollisuutta Jumalaa vastaan – sieluhan joutuu ensin sekasortoon ja sitten synnin valtaan. Tätä tytär Babylonia profeetta sanoo kurjaksi, koska paha on vailla luontoa ja olemusta, niin kuin olen jo ennenkin teille sanonut. Meidän huolimattomuutemme vain vetää sen esiin olemattomuudesta samoin kuin parannuksentekomme saa sen häviämään takaisin olemattomuuteen. Kuin sitä puhutellen profeetta jatkaa: ’Oikein tekee se, joka sinulle kostaa sen, minkä meille teit.’ … Olemme antaneet tahtomme ja saaneet vastineeksi synnin. Oikein tekevät ne, jotka kostavat eli lakkaavat tekemästä syntiä. Sitten profeetta lisää: ’ Oikein tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!’ eli ei anna sinun synnyttämillesi pahoille ajatuksille tilaa kasvaa ja saada aikaan pahaa, vaan tarttuu niihin nopeasti heti alussa, kun ne vielä ovat pieniä lapsia, murskaa ne kallioon, joka on Kristus, ja siten Kristukseen turvaten tuhoaa ne.”
Nämä psalmin viimeiset jakeet ja niiden hengellinen tulkinta antavat meille siis suuntaviivat suuren paaston kilvoitusta varten. Paastonaikana ruumiillisten ja hengellisten kilvoitusten, elämän yksinkertaistamisen, ylellisyydestä luopumisen ja erityisesti Kristuksen kärsimykseen ja ylösnousemukseen osallistumisen kautta opimme vähitellen tuhoamaan synnillisiä ajatuksia, jotka pyrkivät vaikuttavaan meihin. Tämä on kilvoitusta ja varsinaista hengellistä sotaa: se vaatii jokaiselta uhrausta, oman elämän alttiiksi pistämistä Kristuksen edestä, mutta myös yhteistyötä kaikkien Kristuksen ruumiin jäsenten kanssa. Siksi paastoamme yhdessä: pyydämme viikon päästä anteeksi yhdessä, luovumme ruoasta yhdessä, kumarramme kasvoillemme Kristuksen eteen yhdessä ja sitten yhdessä julistamme Hänen ylösnousemuksestaan.