Ensirakkaus

Huomenna täällä rakkaassa kodissamme, Athosvuoren pyhittäjä Ksenofonin 900-luvulla perustamassa luostarissa, vietetään suurta juhlaa, kun eräs munkeistamme vihitään suureen skeemaan, munkkeuden ylimpään asteeseen, ja antaa lopulliset luostarilupauksensa. Näin hän liittyy niiden tuhansien munkkien joukkoon, jotka näiden muurien sisällä ovat asuneet.

Minkä tahansa asteen munkiksivihkimys, mutta erityisesti suuri skeema, vie ajatukset oman vihkimyksen hetkeen. Sielu on täynnä palavaa rakkautta Jumalaa kohtaan, kun vihittävä munkki rientää Isän syliin, kaikkien munkkien Äidin – Jumalansynnyttäjä Marian – tukiessa rinnalla. Kun munkkia tuodaan vihittäväksi, kuoro laulaa ”Riennä aukaisemaan minulle isän sylisi, vaikka minä olen riettauteen kuluttanut omaisuuteni”. Vihkimystä seuraa varsinainen armon vesiputous, jossa munkki kylpee: maailma näyttää kauniilta, suorastaan paratiisilta, sydän tuntee riemua ja vilpitöntä rakkautta muita kohtaan, mutta myös huomaa vihollisen juonet maan päältä. Tämä tila ei ole munkin omasta kilvoituksesta johtuvaa, vaan se on Jumalan armon toimintaa: hieman paratiisia maistettuamme tiedämme, mitä kohti meidän tulee kilvoitella.

Igumenimme usein painottaa meille, että meidän pitää muistaa ensirakkautemme. Moni saattaa ehkä muistaa ensirakkautensa omasta nuoruudestaan: siihen liittyy tunteellinen hullaantuminen, ajatusten täyttyminen toisesta henkilöstä. Meillä on kuitenkin vielä tärkeämpi ensirakkaus, rakkaus, joka ei koskaan petä meidän vilpittömiä odotuksiamme: rakkaus Jumalaan. Kun astuin ensimmäistä kertaa ortodoksiseen ehtoopalvelukseen, rakastuin. Kun vierailin ensimmäistä kertaa luostarissa, rakastuin. Kun annoin kuolemaani saakka kestävät munkkilupaukset, paloin rakkaudesta.

Jokainen tietää kuitenkin, että ensirakkauteen liittyy usein jonkinlainen romahdus. Vastapuoli ei ehkä vastaa rakkauteen. Ehkä omat tunteet haalistuvat. Samoin saattaa käydä hengellisessä kilvoituksessa. Omat tunteet viilentyvät, kilvoitus saattaa tuntua puurtamiselta ja rakkauden kohde etäiseltä. Hengellinen ensirakkaus eroaa ihmiseen rakastumisesta kuitenkin juuri siinä, että vastapuolen tunteet eivät ikinä viilene: Jumala rakastaa meitä, jokaista meistä, jatkuvasti, lakkaamatta, palavasti ja lämmittävästi. Tehtävämme on vaalia omaa ensirakkauttamme.

Kun siis kohtaamme kirkossa inhimillisiä ongelmia – olivat ne sitten omia epäonnistumisia, kirkon hallinnon tehottomuutta tai kaoottisuutta tai vaikkapa oman aseman väärinkäyttöä – meidän tulee entistä palavammin etsiä rakkaudemme kohdetta, pitää Hänet lakkaamatta silmiemme edessä, täyttää ajatuksemme Hänestä, kysellä Laulujen laulun sanoin: ”Oletteko nähneet häntä, jota rakastan?” (Laul. 3:3). Kun sitten löydämme Hänet, kaikki muuttuu: ”Rakkaani on minun ja minä olen hänen, liljojen keskellä on hänen laidunmaansa” (Laulu. 6:3). Tällöin ylitsepääsemättömiltäkin vaikuttaneet esteet tuntuvat mitättömiltä. Tällöin huomaamme, että ihminen ei olekaan tuomittu omiin keskinkertaisuuksiinsa tai heikkouksiinsa, vaan hän voi täyttyä palavasta Rakkaudesta, joka muuttaa hänet ja polttaa hänen sisältään kaiken himon ja synnin. Jos kerran tämä palava rakkaus muuttaa meidät, voi se muuttaa muutkin ihmiset. Siksi meidän tulee säteillä ylhäältä saamaamme rakkautta muille: kertoa omalla olemuksellamme, säteilevällä hymyllämme ja huolenpidollamme, kipinöivällä onnellisuudellamme ensirakkaudestamme Kristusta kohtaan. Tämä on paljon voimakkaampi ase maailman parantamiseksi kuin argumentointi, debatointi, kyyninen sarkasmi tai sääntöuskovaisuus. Tämän rakkauden täyttäminä voimme todella huutaa Yljällemme:

”Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.”
(Laul. 8:6)