Australian arkkipiispa Makarios
Ensimmäinen pyhän Efraimin rukouksessa mainittu hengellinen sairaus, jota meidän tulisi vältellä, on laiskuus. [Suom. huom.: kreikan alkukielinen termi on akedia, joka tarkoittaa velttoa ja tylsää elämänasennetta.] Tämä viittaa tietyntyyppiseen laiskuuteen, alakuloisuuteen ja välinpitämättömyyteen, jotka johtavat täydelliseen passiivisuuteen. Laiskuus puskee sieluamme alaspäin. Se on monien himojen juuri, koska se myrkyttää kaiken energiamme. Se lakkaamatta vakuuttelee meille, että meidän on mahdotonta muuttua ja tulla paremmiksi. Näin kaikki muutoksen halajaminen menettää merkityksensä. Tällaisessa hengessä laiska henkilö menettää itseluottamuksensa, hänestä tulee masentunut ja alakuloinen, eikä hän kykene enää tekemään mitään hengellistä aloitetta. Hän on piinattu ja tulee ahdistetuksi, koska ei voi nähdä mitään positiivisessa valossa. Kaikesta tulee hänelle mahdotonta, synkkää, masentavaa ja pessimististä.
Laiskuus, niin kuin mikä tahansa hengellinen epäonnistuminen, etäännyttää meitä Jumalasta, mutta erityisesti se tarkoittaa, että olemme oikeastaan hylänneet kutsumuksemme ja kiertäneet vastuutamme palvella maailmaa Jumalan kanssaluojina. Tiedämme, että Jumala loi ihmisen ”kuvakseen ja kaltaisekseen”. Siksi tämän periaatteen perusteella ihminen luo ja toimii kuten Luoja-Jumala. Kristitty ei ainoastaan elä luomakunnassa, vaan hän tekee työtä luomakunnan hyväksi.
Nämä seikat mielessä pitäen tajuamme, että passiivisuus, laiskuus ja kaikenlainen joutilaisuus ja välinpitämättömyys ovat täysin vastakohtaisia suuren paaston ja ortodoksisen spiritualiteetin hengelle. Kristityn tulee todistaa päivittäin. Tuon todistuksen on oltava dynaamista, käytännöllistä, luovaa, ja sen tulee osoittaa, että kyseinen henkilö osallistuu Jumalan luomistyöhön.
Miksi me emme ihmisinä halua olla aktiivisia, miksi emme ole työnteosta iloisia, miksi emme halua innokkaasti päästä osallistumaan luovaan toimintaan ja lähimmäisemme elämään? Oikeastaan tämä tapahtuu siinä määrin, että kaupungistuneessa yhteiskunnassa iso ongelma on, mitä ihmiset tekisivät vapaa-ajallaan. Tämä osoittaa sen, että identifioimme elämämme vapaa-ajan, lomien ja nautintojen kanssa ja yhteiskuntana hyväksymme eristäytymisen, individualismin ja henkilökohtaisen nautinnon. Nyky-yhteiskunnalla on tosiaankin taipumus väheksyä työn merkitystä ja lisätä nautintoa, käytännössä katsoen hävittää henkilön luovuus ja, mikä pahempaa, muuttaa kirkkomme juhlapäivät lomapäiviksi, jotka ovat pelkästään levon, rentoutumisen, hauskanpidon ja nautinnon mahdollisuuksia. Suruksemme huomaamme, että sunnuntait ja melkein kaikki uskonnolliset juhlapäivät ovat monien silmissä menettäneet merkityksensä. Emme ehkä mene kirkkoon, mutta emme myöskään juhli: ruumiimme lepäävät fyysisesti, mutta hengellisesti meihin sattuu. Hengellinen ihminen juhlii muttei ole laiska, sillä laiskuus on eristäytymisen, itsekkyyden ja sisäänpäin kääntymisen merkki, kun taas juhliminen on Jumalan, pyhien ja kirkon riemusta osallistumista.
Nykyään useimmat ihmiset, erityisesti länsimaissa, tekevät työtä vain sen verran kuin on tarpeen, mutta valitettavasti heiltä puuttuu sisäinen kauneuden taju. He haluavat lopettaa työt pian niin että voivat mennä kotiin rentoutumaan ja eristämään itsensä ruudun (television, tietokoneen tai matkapuhelimen) eteen, kaikista ja todellisuudesta erillisinä. He tietävät, mitä heidän tulisi tehdä, mutta jostain syystä he eivät voi sitä tehdä. Heillä on syvä väsymyksen tunne. He ahdistuvat liian paljosta levosta, he ovat laiskuuden hetteikön ansassa.
Jos tutkiskelemme itseämme, varmasti muistamme jonkun elämämme päivän, jolloin olimme täysin tyytyväisiä. Jos tarkastelemme läheisesti tuota tapahtumaa, tajuamme, ettei menestyksellämme ollut mitään tekemistä kotona pysymisen ja toimettomana sohvalla makaamisen kanssa, vaan sen sijaan kyseessä oli päivä, jolloin olimme hyvin aktiivisia ja luovia ja se tuotti meille iloa. Kyse oli päivästä, jolloin käytimme aikamme tuotteliaasti ja sen takia vaalimme talenttejamme.
Kirkkomme lakkaamatta kutsuu meitä edistymään, ei pysymään paikoillamme. Uskova ihminen on aina aktiivinen, hän aina uskaltaa ja kokeilee asioita jopa silloin, kun on virheen tekemisen mahdollisuus. Henkilö, joka ei tee virheitä ja joka ei koskaan erehdy, ei kuulu kirkkoon. Tämä johtuu siitä, että hän tekee jatkuvasti kompromisseja ja tyytyy vain siihen, mikä on varmaa, helppoihin ja hyviksi koeteltuihin asioihin. Kirkko on paikka niille, jotka ovat epäonnistuneet: paikka niille, jotka ovat uskaltaneet tehdä jotain erilaista, kaunista, vallankumouksellista, joka lopulta johtaa iloiseen yllätykseen ja yllätykselliseen ihmeeseen.
(Suom. pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen)