Australian arkkipiispa Makarios
Pyhän Efraim Syyrialaisen rukous alkaa anomuksella Jumalan puoleen. Se nousee kivuliaasta, kärsivästä sydämestä: ”Herra, minun elämäni Valtias!” Tämä ilmaisu on todennäköisesti lainattu erääasta Vanhan testamentin kirjasta, Siirakin viisauden kirjasta, jossa on vastaava fraasi: ”Herra, Isä ja elämäni Valtias!”
Tällä anomuksella tai pikemminkin sisäisellä tuskan ja ahdistuksen huudolla rukoilija julistaa omaa merkityksettömyyttään ja todistaa elämänsä Herran ja Valtiaan edessä tuntevansa syntisyytensä ja heikkoutensa, vaikkakin epäsuorasti mutta selvästi hän myös tunnistaa itse olevansa palvelija Herransa edessä. Niinpä rukoilijalle Kristus ei ole vain joku Jumala tai tärkeä henkilö, joka liittyi tiettyyn maailmanhistorian vaiheeseen, tai edes suuri filosofi, joka onnistui luomaan yhteiskunnallisia murroksia ja muutoksia, vaan Hänestä tulee elämämme Herra ja Valtias.
On erittäin tärkeää meille kaikille, että hyväksymme Kristuksen elämämme Herraksi ja Valtiaaksi. Se on erityisen tärkeää niille, joilla on taipumus olla itsevaltaisen pakkomielteisiä omakuvansa kanssa, koska usein nämä erottavat elämänsä Hänestä. Tämä osoittaa, etteivät he todellisesti tunnusta Kristusta heidän elämänsä Herraksi ja Valtiaaksi. On totta, että ihminen, jolla on esivanhempien rikkomuksen aiheuttamaa synnin taipumusta, häpeämättömästi tekee itsestään jumalan jokapäiväisessä elämässään saadakseen tietää kaiken ja maistaakseen kaikkia mahdollisia hedelmiä, vailla keskeytystä ja moraalista varomista, sillä ilman Jumalaa kaikesta tulee sallittua. Näin hän hylkää Jumalan elämästään, jotta voisi elää vapaasti ja nauttia lihallisista nautinnoista, kaikista tämän maailman mukavuuksista ja kokea paratiisimaisia aistinautintoja, jotka kuitenkin tosiasiassa ovat valheellinen, sepitetty ja utopistinen maailma. Tämä johtuu siitä, että on yksinkertaisesti mahdotonta, että olisi olemassa taivas ilman Kristusta, ilman että asettaisimme Hänet elämämme Herraksi ja Valtiaaksi.
Uskon, että Kirkon suurin tuska on se, että itsekkyys usein hallitsee rakkautta ja säännöt kävelevät Kirkon olennaisten kysymysten yli. Siksi jotkut veljemme luulevat rakastavansa Jumalaa, vaikkeivät rakasta ketään. Vakuuttuneina tästä he tuomitsevat kaikkia ankarasti ja itsevaltaisesti: toisin sanoen kaikkia muita paitsi itseään. Jos he eivät onnistu tuomitsemaan tai mitätöimään jotakuta, he alkavat puhua ”jumalallisesta oikeudesta”, joka tulee rankaisemaan niitä, jotka heidän mielestään ovat ”epähurskaita”. Tämä ”jumalallinen oikeus” on kuitenkin vain heidän oman mielensä turhamaisuutta, joka ehdottelee heille asioita, joita he itse tekisivät jos olisivat jumalia. Meillä on taipumuksena korvata Jumala itsellämme, ja tämä on todellista helvettiä.
Ymmärrämme helposti mainitsemani totuudet, jos kaivaudumme syvemmälle pyhän Efraim Syyrialaisen rukoukseen, joka esittelee meille joukon himoja, negatiivisia asioita hengellisessä elämässämme, jotka etäännyttävät meidät evankeliumin tiestä ja Pyhän Hengen hyveissä edistymisestä. Tuo oikeamielinen korostaa rukoillessaan elämänsä Herraa ja Valtiasta: ”Estä minusta laiskuuden, uteliaisuuden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.”
(Suom. pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen)