Luostareissa painotamme usein kuuliaisuutta. Kuuliaisuus onkin ortodoksisen hengellisyyden tärkeimpiä piirteitä: se ilmenee jo muinaisista askeettisista isistä. Tätä ihannetta ei ole kuitenkaan rajattu vain luostariasukkaisiin. Lapset ovat kuuliaisia vanhemmilleen, työntekijä työnantajalleen, puoliso puolisolleen, rippilapsi rippi-isälleen, seurakuntalainen papilleen, pappi piispalle ja piispa kirkolliselle johtajalleen.
Nyky-yhteiskunta ei kuitenkaan aina rohkaise kuuliaisuuteen. Sen sijaan athoslaisessa hengellisyydessä kuuliaisuutta pidetään kaikista tärkeimpänä hyveenä, jota ilman hengellinen elämä ei ole mahdollista. Kuuliaisuus sitoo ihmisiä toisiinsa, kun taas oma oikeassa olemisen tarve erottaa ihmisen muusta ihmisyhteisöstä. Simonopetran luostarin edesmennyt igumeni Emilianos painottikin, että yhteistyön tuloksena tapahtunut epäonnistuminen on arvokkaampi kuin yksin saavutettu onnistuminen, koska ensimmäisessä ihmiset ovat sitoutuneet toisiinsa.
Suuri kuuliaisuuden opettaja oli hiljattain kanonisoitu pyhittäjä Efraim Katunakialainen (1912–1998), joka oli niin ikään hiljattain kanonisoidun pyhittäjä Joosef Hesykastin (1898–1959) opetuslapsi. Vanhus Efraim oli hyvin läheinen oman luostarimme, Ksenofontoksen, kanssa ja siksi usein tukeudumme hänen opetuksiinsa kuuliaisuudesta:
”Tiedätte hyvin, että vanhuksemme Joosef oli äärimmäinen hesykasti ja mielen rukouksen kannattaja. Kuitenkaan hän ei välittänyt meille ensimmäisenä periaatteena hesykasmia tai mielen rukousta, vaan yhteiselämässä tapahtuvan kuuliaisuuden! Jos luette pyhien isien kirjoja, näette, että monet pyhittyivät helposti ja vaivattomasti, heidän sielunsa pyhittyivät ilman vaivannäköä, ilman uhraksia, ilman askeettista kilvoitusta – mutta miten? He valitsivat kuuliaisuuden! Kuuliaisuus tuo ihmiselle paitsi ruumiittoman, myös hengellisen himottomuuden. Etsikää tähtäimellä, mistä kuuliaisuus alkaa: kolminaisesta jumaluudesta. Kristus sanoo: ”älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” (Luuk. 22:42). Tässä on kuuliaisuuden alkuperiaate. Siksi se, joka on kuuliainen, jäljittelee Kristusta! Olen kokemuksesta saanut varmistuksen, että kuuliaisuus on rukousta ylevämpää. Haluatko oppia rukoilemaan? Haluatko, että lausuessasi ”Herra Jeesus Kristus” silmäsi vuotavat jokien tavoin kyyneleitä? Haluatko elää enkelielämää? ”Siunaa”, ”Olkoon siunattu”. Kuuliaisuus. [Suom. huom.: luostaritraditiossa tervehdyksenä ja anteeksipyyntönä käytetään sanaa ”siunaa”, kun taas ”olkoon siunattu” viittaa lausujan alistuvan keskustelukumppaninsa tahtoon”.] Ihmisen suuri kilvoitus on oppia olemaan uskomatta omia ajatuksiaan. Mitäs sitten, jos vanhus on poissa? Kysy veljesi mielipidettä ja toimi, niin kuin hän sinua neuvoo. Ei ole pieni kilvoitus alistaa oma itsesi, se ei ole lainkaan pientä! Mutta muuten mistään ei tule mitään. Jos haluat seurata luostarielämän lakia, sinun tulee toimia näin.”
Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, että usein kuuliaisuudesta puhuessani suomalaisyleisöni alkaa kysellä vallan väärinkäytöstä. Mitä, jos kuuliaisuuden kohde käyttää väärin valtaansa? Mitä, jos igumeni on julma kuuliaisuusveljeään kohtaan? Athosvuoren ajattelun mukaan kuuliaisuus pelastaa tällaisestakin tilanteesta. Vaikka igumeni toimisi väärin, kuuliaisuusveljen kuuliaisuus voi pelastaa hänetkin, koska se ei erota ihmisiä toisistaan ylemmässä asemassa olevan heikkoudenkaan takia. Kun olemme kuuliaisia, annamme Jumalan tahdolle tilaa toteutua: tämä voi toteutua vasta tulevassa ajassa, kun taas me vaadimme välitöntä vastausta. Kuuliaisuus on se periaate, jolle koko kirkko rakentuu. Jos emme opi olemaan kuuliaisia kirkon elämässä, emme voi odottaa kirkon kokonaisuudenkaan toimivan hyvällä tavalla. Kristuksen ruumis rakentuu jäsenistä, jotka ovat kuuliaisia paitsi ruumiin päälle – Kristukselle – myös Hänen kauttaan kaikille muille ruumiin jäsenille, erityisesti niille, joille Kristus on antanut tehtäväksi tämän ruumiin kaitsemisen.
