Fotis Kontoglou
Sitä hengellistä riemua ja taivaallista iloa, jota kristitty tuntee joulun takia, ei voi mitenkään tuntea sellainen, joka juhlii joulua vain liikuttavana tottumuksena ja joka on ennemminkin sitoutunut tavanomaisiin maailman iloihin – talveen, lumeen ja lämpimään takkaan.
Vain todellinen kristitty juhlii joulua hengellisesti, ja hänen sielussaan kulkee siunattuja tunteita, jotka lämmittävät sitä jonkinlaisella omituisella lämpimyydellä: se tulee toisesta maailmasta, se on Pyhän Hengen lämpimyys, niin kuin askelten antifoni kertoo: ”Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen sielun ja puhtaudella hänet korottaa ja Kolminaisuus hänet kirkastaa pyhällä salaisuudella.”
Sielu ja ruumis juhlivat yhdessä, ne riemuitsevat jumalallista riemua, jota ei voi maistaa sellainen, joka elää kaukana Kristuksesta.
Kun kristityn sydän on näinä siunattuina päivinä täynnä kirkkoveisujen hyvää tuoksua, täynnä suloista, hengellistä valonhohdetta, joka peittää koko luomakunnan: puut, meren, jokaisen kallion, jokaisen puun, jokaisen kiven, jokaisen luontokappaleen.
Kaikki on siunattua, kaikki juhlivat, kaikki veisaavat, kaikki riemuitsevat – koko luonto on kuin ”hedelmällinen öljypuu Jumalan huoneessa”. Kukaan muu kuin sellainen, joka rakastaa Jumalaa ja joka elää elämänsä päivät Jumalan kanssa, ei voi tuntea sydämessään sellaista riemua, koska kukaan muu kuin Jumala ei voi antaa sellaista riemua, sellaista rauhaa, sen sanan mukaan, jonka Herra sanoi viimeisellä ehtoollisella: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa” (Joh. 14:27).
Kristuksen ilo ja rauha ovat erilaisia kuin tämän maailman ilo ja rauha. Tämän takia ihminen, joka iloitsee kirkossa käymisestä juodakseen tästä totisen ilon ja rauhan kuolemattomasta virrasta, lausuu yhdessä Daavidin kanssa: ”Herra, lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua, ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi. Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumalani, minun iloni” (Ps. 43:3–4).
Veljeni ja sisareni, juhlikaamme siis mekin Kristuksen syntymää ”hengessä ja totuudessa, psalmein, hymnein ja hengellisin lauluin”, niin silloin kaikkea muutakin ”lisätään meille” – toisin sanoen meille annetaan ilo kodista, perheestä, luonnosta, kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, puhdasmielisestä viihtymisestä, sillä Kristuksen rakkaus sulostuttaa kaiken ja Elämänantajan lämpimyys lämmittää kaikkia.
Veljeni ja sisareni, Kristuksen syntymä on suuri oppitunti nöyryydestä. Mihin hän syntyi? Seimeen – tai oikeastaan ruokakaukaloon, jotta me tuntisimme syvällisemmin Jumalan sanoinkuvaamattoman alentumisen: vanhanaikaiset sanat kun saavat meidän silmissämme vaatimattomatkin asiat näyttämään hienoilta.
Hänen äitinsä, kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, joka oli muukalainen vieraalla maalla, synnytti hänet eläinsuojassa. Härkä ja aasi lämmittivät häntä hönkäilyillään. Hänelle pitivät seuraa paimenet. Vastasyntyneiden karitsoiden joukkoon laskettiin myös Jumalan karitsa, joka tuli maailmaan pelastaakseen ihmisen Aadamin kirouksesta. Kuka ihminen muka olisi syntynyt nöyrempänä kuin tämä? Pyhä Iisak Syyrialainen kirjoittaa puheessaan nöyryydestä näitä ihmeellisiä asioita: ”Veljeni, haluan avata suuni ja puhua nöyryyden ylevyydestä, mutta olen täynnä pelkoa – aivan kuin ihminen, jonka pitäisi tietää, miten puhua Jumalasta. Sillä nöyryys on jumaluuden puku, koska Jumalan Sana tuli ihmiseksi: hän pukeutui nöyryyteen ja tuli meidän kanssamme yhteyteen nöyryyden kautta, kun hän otti ylleen meidän kaltaisemme ruumiin. Ja se, joka on pukeutunut nöyryyteen, on totisesti samanlainen Hänen kanssaan, joka laskeutui korkeudestaan ja joka peittosi suuruutensa ja kunniansa hyveen nöyryydellä. Näin tapahtui, jotta luomakunta ei palaisi hänen hehkustaan. Sillä luomakunta ei voinut katsoa häntä, ellei hän olisi ottanut ylleen osaa luomakunnasta, ja siten luomakunta pystyi puhumaan hänen kanssaan. Hän verhosi suuruutensa lihaan ja sen kautta tuli meidän kanssamme yhteyteen – sen ruumiin kautta, jonka hän otti Neitseestä, Jumalansynnyttäjä Mariasta. Näin hän teki, jotta nähdessämme hänen olevan meidän sukuamme ja puhuvan kuin ihminen emme pelästyisi hänen loistettaan. Siksi kuka tahansa, joka pukeutuu samaan pukuun kuin Kristus (siis nöyryyteen), pukeutuu itse Kristukseen.” Seimi on nöyrä sydän – ainoa paikka, johon Kristus tulee ja syntyy.
Kirkkomme säteilee valoa talven pimeyden keskellä kun se juhlii Herran syntymää. Kirkon sisältä kuuluu ylimaailmallista veisuuta, juuri sellaista, kuin enkelit veisasivat sinä yönä, jolloin Kristus syntyi: ”juhlavieraiden puhdas ääni.”