Varsinkin kreikankielisessä ortodoksisuudessa painotetaan usein ortodoksisen ajattelutavan (kr. fronema) merkitystä. Hiljattain myös Eugenia Scarvelis Constantinou julkaisi englanninkielisen teoksen ”Thinking Orthodox: Understanding and Acquiring the Orthodox Christian Mind”. Tämän kirjan myötä on joissain läntisemmissä ortodoksisissa podcasteissa ja muissa sosiaalisen median keskusteluissa froneman käsite ponnahtanut pinnalle, mutta kyseessä ei tosiaan ainakaan kreikankielisen maailman näkökulmasta ole mistään uudesta käsitteestä.
Kirja on kirjoitettu ensisijaisesti amerikkalaisesta näkökulmasta, ja toisinaan se on ehkä hieman yksinkertaistava. Se kuitenkin sai minut ajattelemaan enemmän ajattelutavan merkitystä ortodoksisessa uskossa.
Olen Constantinoun kanssa samaa mieltä siitä, että ajattelutapa – siis oikeastaan koko se tapa, jolla hahmotamme teologiaa ja Jumalan tuntemisen merkitystä kristityn elämässä – on nimenomaan ehkä suurimpia ortodoksisen ja läntisten kirkkojen eroja. Usein suomalaisessa kontekstissa meiltä ortodokseilta kysytään, mitkä ovat suurimmat ortodoksisen ja luterilaisen kirkon väliset erot. Vastaamme sitten, että luterilaisilla on eri määrä sakramentteja kuin meillä, he eivät kunnioita pyhiä ja Jumalansynnyttäjää, meillä ei ole naispappeutta ja jumalanpalveluksemme ovat erilaisia. Jos vastapariksi laitetaan luterilaisen kirkon sijaan roomalaiskatolinen kirkko, vastaamme, että eroja on vähän: lähinnä paavin asema ja jotkin Jumalansynnyttäjään liittyvät opit.
Samalla olen pohtinut sitä, miksi ortodoksit kokevat orientaalikristityt lähemmiksi sukulaisikseen, vaikka opillisesti he itse asiassa ovat kauempana ortodokseista kuin vaikkapa roomalaiskatolilaiset. Luulen, että vastaus piilee yhteisiä elementtejä sisältävän jumalanpalvelustradition lisäksi ajattelutapojen samankaltaisuudessa.
Ortodoksit siis ajattelevat teologiasta nimenomaan kokemuksena. Kirkkoisät varhaisesta kirkosta lähtien ovat olleet askeetteja. Teologiaa ei voi täydellisesti ymmärtää ilman omaa askeettista kilvoitusta ja kokemusta Jumalasta. Siksi emme perinteisesti ole tehneet erottelua ”kirkollisen” ja ”akateemisen” teologian välille, kuten joskus läntisissä kirkoissa. On totta, että suurin osa meistä on vasta alkutaipaleella askeettisen kilvoituksen kanssa: emme voi väittää omaavamme teologian täyteyttä, mutta ainakin kilvoittelemme kohti sitä parhaamme mukaan.
Ortodoksisessa kirkossa suurin arvo onkin ykseys. Meidän tulee olla omassa itsessämme yhtenäisiä, koota synnin hajottama itsemme yhteen. Meidän tulee olla yhtenäisiä myös kirkkona, Kristuksen ruumiina. Siksi kaikki hajaannusta aiheuttava toiminta, jota aivan hiljattain olemme valitettavasti kirkon ylätasollakin nähneet esimerkiksi Afrikassa, on Kristuksen tahtoa vastaan toimimista. Tämän takia Johannes Krysostomoskin toteaa, että on parempi eksyä kirkossa kuin olla oikeassa kirkon ulkopuolella: Simonopetran vanhus Emilianos, 1900-luvun suuri hengellinen opettaja, painotti yhdessä tapahtuvan epäonnistumisen olevan parempaa kuin yksin tapahtuvan onnistumisen.
Meillä on tämän juuri mainitsemani ortodoksisen ykseysajattelun näkökulmasta tänä aikana kaksi suurta haastetta. Yksi niistä on protestanttisuus, jossa vuosisatojen mittaan ”oikeassa oleminen” on tullut tärkeämmäksi arvoksi kuin kirkon yhteydessä pysyminen. ”Oikeassa oleminen” perustuu näissä tapauksissa useimmiten yksilön tai pienten ryhmien harjoittamaan logiikkaan ilman tukeutumista traditioon (joka tarkoittaa elämää kirkon yhteydessä). Toinen suuri haaste on individualismi, joka näkyy erityisesti nykyään saatavilla olevan valtavan informaatiotulvan edessä tapahtuvana neuvottomuutena. Internetin kautta on saatavilla ennennäkemättömän suuri määrä materiaalia ortodoksisuudesta useilla kielillä. Kaikki tuosta opetuksesta ei kuitenkaan ole tervehenkistä, eikä kaikkea siitä ole tuotettu edes kirkon yhteydessä.
Kuten Constantinoukin kirjassaan toteaa, ei ortodoksinen ajattelutapa synny automaatttisesti ortodoksiseen perheeseen syntyvälle, joten ortodoksiselle uskolle vieraiden ajattelutapojen pesiytyminen kirkkoon ei johdu ainoastaan jostain ”käännynnäissyndroomasta”. Erityisesti me, jotka asumme pääasiallisesti protestanttisessa maassa, olemme alttiita tiedostamattomille protestanttisille vaikutuksille omassa ajattelutavassamme. Tilanne on sama myös Yhdysvalloissa, missä protestanttinen ajattelu on juurtunut syvälle yhteiskuntaan ja vaikuttaa siksi myös ortodoksien ajatteluun.
Jos siis haluamme oppia ortodoksisen ajattelutavan, meidän tulee olla kuuliaisia kirkolle ja sen traditiolle sekä pysyä kirkon yhteydessä. Ensimmäinen kysymys, jota meidän tulee tällöin itseltämme kysyä, on: Olenko omalla toiminnallani edistänyt kirkon ykseyttä? Olenko ollut kuuliainen kirkolle ja sen traditiolle, vai valinnut kirkon opetuksesta vain sen, mikä sattuu itseäni miellyttämään tai käy järkeen oman logiikkani mukaan? Jos olen kirkon paimen, olenko pyrkinyt välittämään tätä ortodoksista ajattelutapaa kirkon jäsenille ja jäseniksi haluaville?
Internetistä itseä miellyttävien ortodoksisten piirteiden napsiminen vailla kuuliaisuutta omalle paikalliskirkolle on individualismin synnyttämää valintatalokulttuuria. Usko nähdään ostoshyllynä, josta otetaan kärryihin vain itseä miellyttävät asiat. Tämä ei voisi olla kauempana ortodoksisesta yhteisöllisyyden hengestä.
Joku saattaa tässä lukiessa ajatella, että väheksyn logiikkaa, tutkimusta ja järjenkäyttöä. Näin ei suinkaan ole, eivätkä kirkkoisätkään tätä tehneet. Kuitenkin logiikasta on hyötyä hengellisessä elämässä vain silloin, kun se yhdistetään hengelliseen kilvoitukseen. Siksi myös Gregorios Palamas, Jumalan tuntemisen todellisuutta saarnaava pyhä, käytti logiikkaa oman askeettisen kokemuksensa ilmaisussa. ”Nojatuoliteologit”, kuten Constantinou heitä nimittää, puolestaan helposti julistavat teologisia totuuksia ja usein varsin ankaraa kuvaa ortodoksisuudesta oman kotitoimistonsa mukavuudesta, vailla kuuliaisuutta kirkolle. Tällainen toiminta ei ole ortodoksista.
Ortodoksisen ajattelutavan omaksuminen on elämänmittainen projekti, jossa vaaditaan lakkaamatonta itsensä tarkkailua. En siksi väitä, että olisin itsekään tuota ajattelutapaa täysin oppinut. (Constantinoun kirjassa vierastin paljon hänen toteamuksiaan siitä, kuinka hän tai joku muu oli tietyssä hetkessä oppinut ortodoksisen ajattelutavan.) Tärkeintä on se, että tulemme tietoisiksi ajatteluumme vaikuttavista vieraista elementeistä ja pyrkiä sinne, mistä ortodoksisen ajattelutavan voi oppia: kirkkomme ykseydestä, traditioon sukeltamisesta ja kuuliaisuudesta Jumalalle.