Vanhus Emilianos Simonopetralainen, teoksesta ”Askeettisia puheita: Abba Jesajan kommentaari”
Jotta ihmisellä olisi hengellinen elämä, jotta hänen elämässään olisi valoa, hänen tulee kommunikoida täydellisesti ympäristönsä kanssa. Siitä hetkestä alkaen kun hänellä ei enää ole tätä yksinkertaista, luonnollista ja huoletonta itsensä hylkäämistä ja itsensä luovuttamista muiden käsiin sekä tästä seuraavaa toisen ihmisen kokemista kuin omana ruumiinjäsenenä, hänellä ei ole Jumalaa. Siksi sielu pimenee, kun suhde Jumalan kanssa järkkyy.
Mutta miten tämä suhde järkkyy? Sillä, että ihminen vihaa lähimmäistään. Lähimmäisen vihaamisella on lähinnä aktiivinen merkitys ja se tarkoittaa lyömistä, kieltämistä ja toista vastaan hyökkäämistä. Se ilmaisee sielun hyökkäävää luonnetta. Sen sijaan, että minulla olisi luonnollinen suhde toisen ihmisen kanssa, sen sijaan, että asettaisin tuon ihmisen sydämeeni, minussa on vihaa, joka tarkoittaa toisen poistamista sydämestäni ja elämästäni.
Viha tarkoittaa siis toisen ihmisen näkemistä toisena: sitä, että heitän hänet ulos sydämestäni, etten pidä häntä olemiseni osana. Sen sijaan, että näkisin toisessa ihmisessä itseni, näen toisen ihmisen erilaisena. Tämä saattaa vaikuttaa luonnolliselta maailman ihmisille, mutta meille, jotka olemme Kristuksen ruumis, tämä on epäluonnollista.
Viha kuuluu suurien syntien joukkoon, koska se on suuren inhon ryöpsähdys ja osoittaa, että ihminen on askaroinut monien vuosien ajan synnin ja himojen parissa. Hänen sydämensä on niin kovettunut, että siitä on jollakin tavalla tullut epänormaali. Se ei enää kykene rakastamaan, vaan vieläpä vihaa. Vihan karkottamiseksi tarvitaan paljon kyyneliä. Kyse ei ole yksinkertaisesta päätöksestä tai yhden päivän kilvoituksesta. Kun vihaan jotakuta, en voi sanoa, että päätän olla vihaamatta häntä. Voin sanoa, että päätän olla lyömättä häntä, voin olla vahingoittamatta häntä, mutta jotta en enää vihaisi häntä, tarvitaan sisäistä puhdistumista. Viha lähimmäistä kohtaan paljastaa suuren himojen syvyyden, ja siksi se myös pimentää sielun kanssaan.
Millä muilla tavoilla suhde muiden ihmisten kanssa voi järkkyä? Mitätöinnin kautta. Siten, että nöyryyttää toista ihmistä. Että tuomitsee hänet. Kun kuitenkin tuomitsen toisen ihmisen, pidän häntä aina pienenä, mitättömänä, ei minään. Ihmisen itsekkyys on niin suurta, ettei mikään voi kestää hänen tuomionsa edessä, ei edes Jumala, eikä varsinkaan ihminen. Se, että pidän toista itseäni alempana, ja vielä enemmän se, että ilmaisen tämän, on erittäin vakava synti.
– – –
Kun ihminen tuomitsee, Jumalan armo katoaa. Tuomitsevalle tuomio on armoton. Älkäämme sen takia tuomitko veljeämme, älkäämme sekaantuko hänen elämäänsä, älkäämme syyttäkö häntä mistään, sillä meille hän on pyhä. Voi olla, että eilen hän teki syntiä ja lähti naisen matkaan. Meitä ei kiinnosta, mitä hän on tehnyt, sillä meille hän on edelleen pyhä. Mistä voimme muka tietää, että eilisestä tähän päivään mennessä hän ei olisi katunut, ei itkenyt? Miten voimme muka tietää, ettei hän ollut humalassa ja tehnyt asioita ymmärtämättään? Tuomitsemattomuus ja toisen elämään sekaantumattomuus on [abba Jesajan mukaan] ”tiedossa sotaa käyvien suojamuuri”. Hengellinen tieto on välttämätöntä. Jos sinulla ei ole sitä, et voi tehdä mitään, eikä sinulla voi olla Jumalaakaan.
Kun sen sijaan todistat valheellisesti toisesta ihmisestä, kun tuomitset hänet, kun tunkeudut ajatuksillasi, mielentilallasi, vaatimuksillasi, sanoillasi tai neuvoillasi hänen elämäänsä, [abba Jesajan mukaan] ”hajotat suojamuurin tietämättömyydellä” ja jäät vaille suojaa, demonin pahojen nuolten uhriksi.
(suom. pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen)